Tänään on se päivä, kun noloperheen äiti lähtee urheilemaan. Ei vaan huomenna lähtee? Eipäs jänistetä: tänään! Sukset olalle, hep hep! Ja sitten jalkaan!
Latua hiihdetty: 250 metriä.
Ylämäki. Täytyy pysähtyä ottamaan kuvaa Instagramiin. Takaa kuuluu ähkintää. Noloäiti pelästyy ja puhelin putoaa. Haarakäyntiä mäkeä nouseva vanhempi herrahenkilö kysyy:
"Luistaako?"
"Luistaa luistaa, oikein hyvin luistaa", noloäiti vastaa pirteästi, pyyhkii puhelimensa lumesta ja yrittää tunkea sitä taskuun, jolloin puhelin tippuu uudestaan. "Vähän on aikaa viime kerrast..."
Mutta vanhempi herra on jo mennyt. Se on ymmärrettävää, koska eläkeläiset ovat kiireisimpiä ihmisiä maailmassa. Noloäiti tosin tietää totuuden. Kiire on vain usvaverho priorisoinnille, kun ei haluta tehdä jotain asiaa ja kilttinä ihmisinä ei tahdota sanoa "ei". Seniorikansalaiset ovatkin maailman parhaita priorisoijia. Noloäiti aikoo itsekin kehittyä vastaavanlaiseksi. Tässä sitä voisi itsekin lueskella romaania eikä hiih... Mutta eipä itketä kaatunutta maitoa. Eteenpäin!
Latua hiihdetty; 1100 metriä.
Toinen seniori ohittaa takavasemmalta. Kiitos että et karjaissut latua, noloäiti aikoo huutaa, mutta seniori on mennyt jo. Perheenäiti laskettelee loivaa alamäkeä rennon makaronimaisin alaraajoin eikä kaadu. Kolmas vanhempi henkilö, Siiri Rantasta muistuttava, ohittaa.
Latua hiihdetty: 1350 metriä.
Nyt tarkkana! Edessä on ensimmäinen iso alamäki. Noloäiti pysähtyy aprikoimaan sopivaa lähestymiskulmaa haasteeseen. Minähän olen rohkea ihminen, hän päättää ja antaa painovoiman viedä mäkeen. Kauhu leviää neljäsosasekunnissa koko kroppaan, kun mäki katoaa alta. Noloäiti tekee järkitemput ja istahtaa suksiensa päälle. Tosin sen jälkeen mäki olisi loivennut aika tavalla, mutta tehty mikä tehty, täytyy vain nousta tästä pystyyn. Puhelin tipahtaa avonaisesta taskusta hankeen, taas. Mutta selällään saa oikein hyviä kuvia taivaasta.
Latua hiihdetty: 1800 metriä.
Melkein valmista! Enää yksi tiukka lasku ennen lähtöpistettä. Vasemmalla puolella latu-uraa näkyy aurausjälkiä, edelliset hiihtäjät ovat nähtävästi hiljentäneet vauhtejaan. Varovat hauraita luitaan, noloäiti ajattelee ja lykkii vauhtia. Vasen suksiura levenee, katoaa alta ja ilmestyy uudestaan oikean suksiuran viereen jossain kilometrien päässä. Mutta noloäiti ei ole sitä näkemässä, hän on kaatunut. Lumi syleilee häntä ja hän lunta. Lunta on ranteissa, taskuissa, nenässä ja vyötärön paljaassa kaistaleessa. Kirpeää!
Mutta yksikään eläkeläinen ei ole todistamassa sitä. He ovat jo ehtineet jo pois alta, koteihinsa juomaan kahvia tai kaakaota, kaikki luut ehjinä, matkalla kohti seuraavia prioriteettejaan.
Latua hiihdetty: 250 metriä.
Ylämäki. Täytyy pysähtyä ottamaan kuvaa Instagramiin. Takaa kuuluu ähkintää. Noloäiti pelästyy ja puhelin putoaa. Haarakäyntiä mäkeä nouseva vanhempi herrahenkilö kysyy:
"Luistaako?"
"Luistaa luistaa, oikein hyvin luistaa", noloäiti vastaa pirteästi, pyyhkii puhelimensa lumesta ja yrittää tunkea sitä taskuun, jolloin puhelin tippuu uudestaan. "Vähän on aikaa viime kerrast..."
Mutta vanhempi herra on jo mennyt. Se on ymmärrettävää, koska eläkeläiset ovat kiireisimpiä ihmisiä maailmassa. Noloäiti tosin tietää totuuden. Kiire on vain usvaverho priorisoinnille, kun ei haluta tehdä jotain asiaa ja kilttinä ihmisinä ei tahdota sanoa "ei". Seniorikansalaiset ovatkin maailman parhaita priorisoijia. Noloäiti aikoo itsekin kehittyä vastaavanlaiseksi. Tässä sitä voisi itsekin lueskella romaania eikä hiih... Mutta eipä itketä kaatunutta maitoa. Eteenpäin!
Latua hiihdetty; 1100 metriä.
Toinen seniori ohittaa takavasemmalta. Kiitos että et karjaissut latua, noloäiti aikoo huutaa, mutta seniori on mennyt jo. Perheenäiti laskettelee loivaa alamäkeä rennon makaronimaisin alaraajoin eikä kaadu. Kolmas vanhempi henkilö, Siiri Rantasta muistuttava, ohittaa.
Latua hiihdetty: 1350 metriä.
Nyt tarkkana! Edessä on ensimmäinen iso alamäki. Noloäiti pysähtyy aprikoimaan sopivaa lähestymiskulmaa haasteeseen. Minähän olen rohkea ihminen, hän päättää ja antaa painovoiman viedä mäkeen. Kauhu leviää neljäsosasekunnissa koko kroppaan, kun mäki katoaa alta. Noloäiti tekee järkitemput ja istahtaa suksiensa päälle. Tosin sen jälkeen mäki olisi loivennut aika tavalla, mutta tehty mikä tehty, täytyy vain nousta tästä pystyyn. Puhelin tipahtaa avonaisesta taskusta hankeen, taas. Mutta selällään saa oikein hyviä kuvia taivaasta.
Latua hiihdetty: 1800 metriä.
Melkein valmista! Enää yksi tiukka lasku ennen lähtöpistettä. Vasemmalla puolella latu-uraa näkyy aurausjälkiä, edelliset hiihtäjät ovat nähtävästi hiljentäneet vauhtejaan. Varovat hauraita luitaan, noloäiti ajattelee ja lykkii vauhtia. Vasen suksiura levenee, katoaa alta ja ilmestyy uudestaan oikean suksiuran viereen jossain kilometrien päässä. Mutta noloäiti ei ole sitä näkemässä, hän on kaatunut. Lumi syleilee häntä ja hän lunta. Lunta on ranteissa, taskuissa, nenässä ja vyötärön paljaassa kaistaleessa. Kirpeää!
Mutta yksikään eläkeläinen ei ole todistamassa sitä. He ovat jo ehtineet jo pois alta, koteihinsa juomaan kahvia tai kaakaota, kaikki luut ehjinä, matkalla kohti seuraavia prioriteettejaan.