Syksy ja uritetut kengänpohjat tuovat sisään mahtavan määrän silpputtua lehtikariketta. Auktoriteettinsa viimeisillä rippeillä noloäiti patistaa perheen siivoamaan.
“Yksi päivä syksyssä”, hän taivuttelee ja lahjoo. “Ripeästi talo läpi. Keskipäivällä pizzaa ja illalla hernekeittoa ja pannukakkua!”
Siivouspäivä tulee ja menee. Talo siivotaan, tosin noloäiti käyttää koko päivän suihkukopin taustaa imuroiden ja putsaten. Erilaisia pitkävartisia apuvälineitä on käytössä viisi. Mutta saapahan nukkua yön kunnolla, sillä yö tulee, aina, ja jos tulee unettomuus, voi ajatella tahratonta, kiiltävää laattariviä ja pölytöntä listaa.
Noloperhe ei silti ole entisellään. Syksy syksyltä siivoaminen ja muu perheyksikössä tapahtuva tekeminen vähenee. Perhe lahoaa, koska sen täytyy. Noloperheen lapset ravistelevat itsestään määritelmän “lapset” ja “nolo”. He määrittelevät itsensä mielikuvituksekkaammin tai tyynemmin tai eivät ollenkaan. Heidän suuntansa on poispäin, irti, koska sellaista elämä on.
Jotain jää. Kaksi vanhaa kantoa istuvat metsäaukealla, kaatavat termoksesta kuumaa vettä pikakahvin murujen päälle. Toinen ajattelee, että onneksi tällä kertaa kahvi ei unohtunut, koska sitä pahaa tuulta ei olisi kestänyt erkkikään. Toinen ei ajattele erityisesti mitään, mieli vaeltelee lauhaheinän tupsuissa, säären ympäri ikävästi kiertyneissä talvisukkahousuissa, aukon yli lentävässä hanhiaurassa. Koira valpastuu hetkeksi, mutta muistaa sitten mahdollisen leivänpalan ja jää ansaitsemaan sitä uskollisella tuijotuksellaan ja intensiivisellä läsnäolollaan.
Noloäiti, tai sanotaanko henkilö x, koska itsensä saa määritellä uudelleen missä iässä vain, nousee ylös, ottaa askeleen kohti metsänlaitaa, tähtää väärin ja astuu vahingossa sateiden synnyttämään, mättäistä pehmeään lammikkoon.
Märkä tuntuu reisissä, takapuolessa ja yläselässä. Henkilö katsoo korkeaan syystaivaaseen ja nauraa ääneen, ilman syytä ja vähän syystäkin, koska identiteettityö on taas tehty.
“Yksi päivä syksyssä”, hän taivuttelee ja lahjoo. “Ripeästi talo läpi. Keskipäivällä pizzaa ja illalla hernekeittoa ja pannukakkua!”
Siivouspäivä tulee ja menee. Talo siivotaan, tosin noloäiti käyttää koko päivän suihkukopin taustaa imuroiden ja putsaten. Erilaisia pitkävartisia apuvälineitä on käytössä viisi. Mutta saapahan nukkua yön kunnolla, sillä yö tulee, aina, ja jos tulee unettomuus, voi ajatella tahratonta, kiiltävää laattariviä ja pölytöntä listaa.
Noloperhe ei silti ole entisellään. Syksy syksyltä siivoaminen ja muu perheyksikössä tapahtuva tekeminen vähenee. Perhe lahoaa, koska sen täytyy. Noloperheen lapset ravistelevat itsestään määritelmän “lapset” ja “nolo”. He määrittelevät itsensä mielikuvituksekkaammin tai tyynemmin tai eivät ollenkaan. Heidän suuntansa on poispäin, irti, koska sellaista elämä on.
Jotain jää. Kaksi vanhaa kantoa istuvat metsäaukealla, kaatavat termoksesta kuumaa vettä pikakahvin murujen päälle. Toinen ajattelee, että onneksi tällä kertaa kahvi ei unohtunut, koska sitä pahaa tuulta ei olisi kestänyt erkkikään. Toinen ei ajattele erityisesti mitään, mieli vaeltelee lauhaheinän tupsuissa, säären ympäri ikävästi kiertyneissä talvisukkahousuissa, aukon yli lentävässä hanhiaurassa. Koira valpastuu hetkeksi, mutta muistaa sitten mahdollisen leivänpalan ja jää ansaitsemaan sitä uskollisella tuijotuksellaan ja intensiivisellä läsnäolollaan.
Noloäiti, tai sanotaanko henkilö x, koska itsensä saa määritellä uudelleen missä iässä vain, nousee ylös, ottaa askeleen kohti metsänlaitaa, tähtää väärin ja astuu vahingossa sateiden synnyttämään, mättäistä pehmeään lammikkoon.
Märkä tuntuu reisissä, takapuolessa ja yläselässä. Henkilö katsoo korkeaan syystaivaaseen ja nauraa ääneen, ilman syytä ja vähän syystäkin, koska identiteettityö on taas tehty.