Paitsi että kuten kielioppisäännöistä, myös tästä asiasta löytyy poikkeuksia.
- Silli. Sitä on tarjolla koska se on eräiden perinne mutta ei pakko syödä, koska, noh, se on varmasti pahaa. Pätee myös lipeäkalaan. Ei, äiti ei ole koskaan maistanut, vaikka isä nyt haluaa aina tuon sillipurkin pöytään... Sitä ei sitten saa säilyttää jääkaapissa, se kuuluu ulkokuistille! Miten niin ennakkoluuloinen??
- Perunat, sisältäen imelletyn ja imellyttämättömän perunalaatikon sekä kokoperunat. Muut joutuvat syömään. Mutta niiden ei tarvitse jotka ovat olleet lapsia 70-luvulla ja joutuneet syömään maitoperunoita. Etenkään ei tarvitse syödä joulupöydässä perunaa jos maitoperunoista kieltäytyjää on 1970-luvun lopussa syyllistetty mainitsemalla irlantilaiset, jotka voittivat nälänhädän perunan avulla. Niin, teillä kaupunkilaisronkeleilla oli Biafran nälkäänäkevät lapset, meillä maalaisilla 1800-luvun irlantilaiset. Ei, en yhtään tiedä miksi näin.
- Kinkku. Ei tarvitse syödä, jos ei halua, koska äitikään ei syö, koska eettisyys. Mutta sitten otatte lapset kyllä lohivaahtoa. Ei, ei siinä mitään kalanmunia ole eikä tuo ole ruoto, pelkkä vahva hius. Älkää nyt olko turhantarkkoja! Antaa mennä vaan!
- Vihreät marmeladipallot. Yö-köt-tä-vää. Isän ei tarvitse syödä koska hänen herkkä kielensä allergisoituu koskettaessaan marmeladipallon karkeaa pintaa. Tälläisiä isiä on vain yksi, vaalikaa häntä, lapset, älkää antako maailman tuhota tuota ainutlaatuista herkkyyttä!
Joulu on ohi. Taas on onnistuneesti uutettu jouluperinteen kirkkaat kyyneleet lasten silmäkulmista ja säilötty ne muistojen kultaiseen arkkuun. Perilliset söivät perunalaatikkoa teelusikallisen verran per naama, kyytipoikana peukalonpään verran kinkkua ja kolme lasillista Pommacia. Myöhemmin he äänistä päätellen yökkäsivät kielensä alle piilottamansa perunasoseen amarylliksen juurelle sillä välillä kun me aikuiset nautimme jouluperinteestä. Jos näin kävi, näin kävi. Pitäähän lapsillakin olla jotain omaa. Perinne ei ole perinne, jos se ei koskaan muutu.